* * * * *
Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät kotimatkalle.
Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.
* * * * *
He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana iankaikkisuutena heidän yllään.
Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään… Vain siksi, ettei tyhjyyttä olisi… Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois. Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää. Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman… Yksi ainoa oli, joka yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien linnunradan… Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys…
Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!
Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi, miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon, sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta…!
— Inari!
Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.