— Mitä?
— Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen, liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut. En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit. Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä, miksi teit minkä teit?
— Minun täytyi…
— Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö, sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään? Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?
— Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee. Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet. Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja nyt… Näin aikaiseen jo minä sammuin… Hukkasin elämäntehtäväni… ja elämäni…
— Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä täytän ja rajoitan elämäni nyt?
— Työllä!
— Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään tehdä.
— Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.
— En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri, ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja, ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen enää… Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki riippui yksinomaan sinusta…