— Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua, että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut, koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta, vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa, että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan. Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?
Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana yhteen.
— Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.
— Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää. Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas…
— Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?
— Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat ja laine liplattaa… Sinähän pyrit mystikoksi…
— Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni…
— Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!
— Ja minä uskovaiseksi…
— Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän jälkisadon…