XX.
He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden, humisevien vaarojen rinteitä.
Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.
Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat, oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta. Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää ollut.
Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan, kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin, vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen, jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain lyhytaikaisuudesta…
He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä, lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut heidän aivojensa kantopiirissä.
Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan. Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.
Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä, upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi, ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely lahtien liikkumattomille parmaille…
Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.
Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä jättivät hyvät-yöt toisilleen.