Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset…
Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään. Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.
Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin, muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista…?.
Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat, eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla hän ei enää tehnyt mitään.
Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.
— Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.
— Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.
— Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa, vastasi Inari yksinkertaisesti.
— Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.
Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä väsytti. Raukeasti hän virkahti: