Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin. Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu maailman herkullisin kestitys… Hän kääntyy ympäri ja katsoo säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa…

Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä, näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi mukana vain…

Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan maailman ihanuutta.

Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.

Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.

Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä. Ja Porkka tulee vastaan… He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään…

He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset, yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta paljon, paljon kauniimpia vielä.

He sanovat toisilleen:

— Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi, hyväksi ja viisaaksi!

Kuvat kulkevat yhä…