— Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo, ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen. Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties, se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa Inaria niinkuin muita naisia…
— Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen, heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni. Anna minun olla heikko ja naisellinen!
— Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa, syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi rikkoa millään.
Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!
— Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi. Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän! Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla, ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!
Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan. Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.
— Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!
— Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!
Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.
— No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän raa'asti ja loukkaantuneesti.