Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi, pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus purkautui itkuksi.
Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen alku-aikojen.
Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi vinkunaksi.
Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.
Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.
Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.
— Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.
Porkka nousi seisomaan.
— Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun kanssani, niin ei olla sitten yhdessä… Minä lähden nyt ainakin, tulen toiste, kun olet rauhallisempi.
Inari parahti jälleen: