— Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!
— Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?
— Sinä et rakasta minua enää… Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä jätä minua…
Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.
— En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?
— Kun näen, että tahdot jättää minut?
— Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En ymmärrä!
Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.
Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä sanoa.
— Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani. Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään, hermoni vain itkevät…