Hän koetti hymyillä.
Porkka ei vastannut.
Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.
Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.
Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.
— No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!
Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta. Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.
He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.
He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.
Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.