Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:
— Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.
— Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä siitä enää.
He vaikenivat taas.
— En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari, jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies, olisi kaikki hyvin.
— Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto!
Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?
— Enhän minä kinaile, sanon vain…
— Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista. Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi kaikin puolin edullisemmassa asemassa.
— Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin, koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies, mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja mukavuuksia…
— Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut ulos ja sisälle…