Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää elämäänsä.
Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.
Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen. Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi sen turhaksi.
Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.
Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa, mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.
Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki, tunsi tai ajatteli.
Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta, puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista, aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.
* * * * *
Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta, koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä, jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman muodossa. — Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta, aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin. Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui, että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa, joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten, kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia kulkusia tai kärrin kolinaa.
Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa aivoissaan.