Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon. Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi, ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.
Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin, kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta ei voinut siitä irtautua.
Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä, vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan, mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina. Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa, salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin tunteen välillä.
Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään, voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen. Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä suhteen varovainen.
Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton, koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin kristityt marttyyrit.
Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti, asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan tulisi…
Sitä hän odotti.
Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava, ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.
Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli tavannut Porkan. — Hän oli juuri silloin suorittanut tuon pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa. Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä, ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan taiteilija Porkkaa.
Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.