Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan kohtalon-ivaa.
Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!
Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä rakastan, rakastan!
Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä…
He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet, mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut nähnyt!
Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta. Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana, yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden, että Porkka näki hänet sellaisena!
Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa, mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.
Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa, se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.
Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön, puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista kanssa-sisaristaan!
Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale, ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete, virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset yleensä.