Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.
Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.
Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.
Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.
Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.
Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.
Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.
Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.
Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta…
Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.