Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!
Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä, vapauttavina…
Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista kuiluista.
Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin todellakin tulleen hulluksi.
Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin elonmerkkiä. Kaikki turhaa.
Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin, tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.
Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta. Täydellinen rikos-interiööri!
Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat…
Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen edes lähintä skandaalia.
Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.