Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!
Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.
Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.
VI.
Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.
Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.
Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä kuin nyt.
Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja itselleen vieraaksi.
Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä, hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.
Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä onnettomuuden syy se oli?