— Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?
Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.
Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus, mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina, niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.
Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan, mielipuolisuuden kuvia… Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä, että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.
Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!
Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti Porkka rakkaudeksi!
Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut, mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen, niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.
Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.
Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.
Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua. Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat toisilleen oleellisesti vieraita.