Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen. Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli jälellä enää vain muutamia.
Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan, kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä, että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin hidastellen kätensä.
Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.
Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin raskaana hetkenä.
Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.
Alvia kiirehti hänen jälkeensä.
— Sallikaa minun saattaa teitä!
Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.
Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.
— Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.