Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään, hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti näyttelemisestään…
— Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.
— Se on vain näennäistä.
Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.
He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.
Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko nuoruuden suuri vakavuus.
Hän silitti lempeästi Inarin kättä.
— Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.
Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin lähtöä.
Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.