Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan. Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa. Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.
Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.
Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.
— Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.
Inari pudisti surullisesti päätään.
— En, sanoi hän hiljaa.
— Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.
— Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!
Hän laukesi itkuun.
— Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?