Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.
Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.
Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana, kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle olisi voinut tehdä.
Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.
Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös. Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!
Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan aivan muita asioita.
Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita, kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä ilomielisempänä.
Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä, hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys, sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä, rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle, jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!
Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.
Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä: Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo ansainnut sinua ja hetken levähdystä?