Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä kiinni ja huoahtaa.
Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja kipeän rauhan kaipuunsa.
Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä ilmakehässään.
Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.
Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi kiintymykseksi.
Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi, vaimeni.
Hän oli melkein onnellinen.
Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.
Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut ja kadehtinut.
Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon sydämen heikot hetket ominaan.