Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.
Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen ilman häntä.
Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.
Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.
Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.
Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.
Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän rakkautta oli kuvitellut…
Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.
Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti. Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.
Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti kenellekään välitetä.