— Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota…
Hän vaikeni äkisti.
Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan melkein hartaudella.
Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari vetäytyi sohvan kulmaan.
Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!
— En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle, sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän asti uskaltanut antaa niille valtaa.
— En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet ollut minulle suloinen levähdyskohta.
Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.
— Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä… Jospa minä voisin sinua lohduttaa…
— Sinä lohdutat minua aina…