— Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari surumielisesti hymyillen.
Sitten he vaikenivat.
Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.
Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.
— Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää, virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni…
He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.
Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.
— Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.
— En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän hermostuneesti.
— Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.