Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:
— Enemmän kuin koskaan ennen.
— Rakastatko minua kauan?
Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen sanansa kuin itsekseen:
— Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.
VII.
Oli jo lokakuun alkupuoli.
Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä lisääntyvää väriloistoa.
Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina, koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä…
— Miten kaunista! sanoi Alvia.