Hämärä laskee.
Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.
Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan lähtöä ehtiä jäähyväisille.
Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut. Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan hajaannustilassa.
Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.
— Hyvästi, Inari!
Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen mielenliikutustaan vastaan.
Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen, miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee, loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.
— Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun tulee sinua ikävä!
Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan…