— Inari, rakas, rakas Inari!
Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman karun, kuuman suudelman.
— Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.
— Minä en tiedä, huokaa Inari.
— Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan…
Inari työntää hänet pois.
— Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!
— Ei ainaiseksi…
Ovikello helähtää.
Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko? Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!