Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo…
Onnettomuus on jo hänen yllään…
— Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.
Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen kaukaiseksi.
Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää…
Ovi sulkeutuu…
* * * * *
Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan ulos… Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle…
Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin pyytämään selitystä?
Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.
Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt pois, Porkka on mennyt pois…