— Sinä olet saanut myös minussa soinnahtamaan tuskan, jollaista en vielä elämässäni ole tuntenut, jatkoi hän. Olet antanut minulle hyvin ankaran iskun, Inari. Mutta luultavasti ansaitun. Näinä päivinä olen ajatellut enemmän kuin yhteensä koko muun elämäni aikana, olen tehnyt tiliä itseni kanssa, ollut tuomiolla omantuntoni kanssa ja tiedätkö, minun on täytynyt ottaa paljon syytä omalle osalleni. Minä en ole ymmärtänyt sinua oikein, en kohdellut sinua oikein kaikesta päättäen. Huolimatta siitä, että joskus oikuttelit, luulin että olit ensi sijassa älyllinen, laskeva, tieteileväinen ja vasta toisessa sijassa rakastajatar, että tahdoit olla yksinäinen ja itsenäinen, että pidit avioliittoa häpeällisenä riippuvaisuuden tilana. Mutta sinähän oletkin lapsi, joka olet värissyt isätönnä, äiditönnä, koditonna, joka kaipaat turvaa. Miten kärsineen näköinen sinä olet, Inari, mutta vasta tänään huomaan sen. Inari armas, et saa paeta minua! Olen valmis pidättämään sinut millä hinnalla tahansa. Olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet, senkin että kadottaisin sinut, senkin että olet jo ollut minulle uskoton, ja olen tullut aina samaan lopputulokseen: en voi olla ilman sinua. En ole tähän asti osannut hoitaa rakkauttamme. Minä luulin olevani niin varma sinusta, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään sinun säilyttämiseksesi. En tiennyt edes olla varuillani. En ole koskaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuunkaan, että voisin todenteolla kadottaa sinut. Ei, se ei saa tapahtua. Minä tarvitsen Inaria, minä rakastan Inaria. Inari saa oikein oman kodin, jonne eivät mitkään kauhunkuvat enää pääse ahdistamaan. Inarin ei tarvitse enää olla valkyyria, Inari saa olla lapsi, Inari saa levätä.

Inari kuunteli kuin unessa. Hänestä oli niin suloista, että Porkka puhui noin. Mutta hän tiesi että äkki-tuska sokaisi hänet, että hän toivoi kotia vain Inarille, ei itselleen. Inarilla ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tätä hetkellistä heltymystä, joka myöhemmin ehkä koitui pahaksi.

— Taiteesi tarvitsee seikkailua, sanoi hän hiljaisesti.

— Se ei merkitse mitään. Se ei tarvitse sitä enää, tai minä en tarvitse sitä. En tarvitse mitään muuta kuin sinua. Jos tietäisit, miten väsynyt jo olen, väsynyt kaikkeen muuhun! Jo huomenna perustamme oman kodin.

Mutta voiman hetkenä tuntuu toisenlaiselta, ajatteli taas Inari. Ei, hän ei voinut tarttua tähän kiihottuneen mielijohteen tarjoamaan onneen, joka oli sattuman esiinkutsuma. Se ei kestäisi kuitenkaan. Se oli uhrausta Porkan puolelta, lunnaan suoritusta Inarista. Hän rakasti Porkkaa liiaksi ottaakseen sitä vastaan.

— Annetaan tämän tuskallisen ylimeno-ajan ainakin mennä ohitse ensin. Päätetään sitten, mitä teemme, vastasi Inari vältellen. Meidän täytyy ensin parantua, ensin tottua toisiimme tällaisina…

He olivat nyt melkein joka hetki yhdessä. Porkka, joka tähän asti oli kohdellut Inaria melkein kuin miestä, toverin luottavalla välinpitämättömyydellä, oli muuttunut rasittavan tarkkaavaksi rakastajaksi. Hän ei jättänyt käyttämättä pienintä tilaisuutta, jossa hän vain suinkin saattoi osoittaa Inarille rakkauttaan, mutta samalla myös kaikkia sen nurjia puolia. Kaikki miehiset vaistot naista kohtaan olivat heränneet tästä äkkiarvaamattomasta loukkauksesta. Hän laiminlöi työnsä, ystävänsä, toveripiirinsä, mallinsa ja Naiman ollakseen Inarin lähellä, vaikka tämä yhdessä-olo nyt useasti oli monin verroin myrskyisempää ja kuluttavampaa kuin ennen. Sillä ensimäisen kirpeimmän tuskan turruttua nostivat Porkassa päätään tuhannet kauan uinuneet sukupuoli-intohimot. Inari oli taivaallisesta Beatricesta äkkiä vaihtunut syntiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä, vartioida, solvata, syyttää, epäillä…

Yhä uudestaan ja uudestaan hän pakotti Inarin kertomaan suhteensa Alviaan, vaatien häntä tunnustamaan enemmän kuin mitä hänellä oli tunnustamista, loukaten häntä ainaisella epäluulollaan, raivostuttaen häntä ivallaan ja mustasukkaisuudellaan ja musertaen hänet jälleen liikahellyydellään, lepyttäen hänet lapsellisella herttaisuudellaan, rukoillen häneltä loppumattomia lemmenvaloja ja uskollisuuden todistuksia, joita hän ei kuitenkaan uskonut.

* * * * *

He istuivat eräänä iltana teepöydän ääressä leikitellen palavilla tulitikuilla niinkuin lapset.