— En minä tiedä, oletko kertonut kaikkea. Sitä juuri epäilen.
— Minä vannon sinulle.
— Sinä puolustat häntä niin kiihkeästi.
— Miten sinä olet paha, sanoi Inari väsyneesti. On niin ikävä, kun et usko mitään. Sinähän tiedät, että pidän Alviasta. En voi kuulla välinpitämättömästi, että teet vääryyttä hänelle. Saahan minullakin olla edes yksi ystävä. Sinullakin on niin monta.
— Mutta miksi juuri hänet valitsit täksi ainoaksi. Selitäpäs minulle.
— Olenhan selittänyt niin monta kertaa. Hän oli hyvä minulle, ymmärsi minua. Hänen seurassaan oli niin turvallista olla.
— Ymmärsi! hymähti Porkka pilkallisesti. Kyllä minä tiedän, mitä lajia tuollainen ymmärrys on. Hän ei koskaan väisty viereltäsi, ei väitä vastaan, ajattelee samoin kuin sinä, matkii sinua, on sinun vallassasi, käskettävissäsi, johdettavissasi. Sitä se on koko ymmärrys. Omituista turvaa te nykyajan naiset tarvitsettekin.
— Niin, minä tarvitsen myös sellaista, kiivastui Inari yhä enemmän.
Joka minut oikein ymmärtää, hyväksyy minut myös!
— Ja sitä hyväksymystä menet hakemaan lasten kamarista!
— Mieluummin lasten kamarista kuin ukkokodista. Vanha polvi ei voi minua ollenkaan ymmärtää. Sen olen aina huomannut. Sinäkin olet melkein liian vanha minulle. Ymmärrät minut vain teoreettisesti, niin itsevaltiaalla, ankaralla tavalla. Eihän se mitään tee. Mutta on niin hauska joskus tulla ymmärretyksi juuri niinkuin itse ymmärtää itsensä, kunnioitetuksi juuri niinkuin itse kunnioittaa itseänsä. Nuoremman polven veressä on kai jo uusien aatevirtausten myrkkyä, uusien ihmisten aivosähköä, koska he ovat ikäänkuin luonnollisemmin lähempänä minua. Uskon, etten ole mikään poikkeusilmiö, että vielä tulee paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä kuin minä. Ja nuorempien täytyy vielä kerran ehtiä paljon edelle minusta. Olisiko ihme, jos joku nyt jo olisi samalla kehitys-tasolla!