Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.
He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa, nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän ympärillään.
Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva, kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla! Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut. Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen itsensä tekemää väärennystä.
Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot, veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse, ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.
Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen veden ja osterin tuoksua.
He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla, huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon turvissa.
Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt, laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa, kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä…
* * * * *
Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan, Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi, ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät…
Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen pettäväisyyttä, kaiken turhuutta…