Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti rakkaus.
Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi, vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus, ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin muutakin, — sitä, mikä nyt oli kuollut…
Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.
Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti, epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo, joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää. Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen…
Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti, tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista ikävää…
Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.
Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään Alviaa kohtaan ei ollut rajoja…
XIII.
Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.
Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen. Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään, tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä…