Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?
Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin paljon…?
Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa, jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja sopusointua.
Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva, voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa, leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena. Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.
Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran lakkaamista, suurta suloista idylliä…
Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.
Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille lemmenkaipuulleen.
Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.
Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja. Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä, kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia, sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua, kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka? Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois. Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla: "Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on. Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana. Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään! Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat. Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella, himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen, halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."
Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä.
Porkka etääntyi vain etääntymistään.