Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi, sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun…
Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi. Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä, vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua silmistä…
Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä viisaan hellyyden.
Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle. Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi! Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.
Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi, monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään, itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti, päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta, sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista. Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan. Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti…
Kuka näin ajatteli? Inariko?
Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja väkevämpi, huonompi ja parempi!
Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä! Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!
Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan…
Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.