Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen päähänpistonsa kalvamana.
Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?
Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi. Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä…
Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.
Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä. Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.
XII.
Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein kuin sovittu kohtaus.
Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi. Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.
Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä. Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.
Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista, ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä…