Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.
Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan. Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään, ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi, ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken. Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?
Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt, sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman ikävä, täydellisen täyttymätön jano…
Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen! Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä. Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha, mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!
Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä. Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin ennen. Siitä, että Porkka oli voinut olla uskoton! Kun Inarikaan ei ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen mahdottomaksi.
Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi, kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä, anteeksiantamattomana…
Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.
Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä. Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja Inari oli aina laskenut.
Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää, mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.
Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin… Uskalsiko hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen rakkauden intohimo oli heidät tuominnut…