— Inari, Inari, anna minulle anteeksi…
Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä ole hän nähnyt hänen itkevän.
Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua. Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.
— Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai onko se sittenkin totta…?
— Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.
— Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa…
Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!
— Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.
— Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina… Kauan aikaa… Aina kun istuin yksin huoneessani… Jos vain käänsin silmäni oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen, surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit…
— Mitä?
— Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!