Inari tärisi kuin vilutaudissa.
— Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!
— Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät, olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin. Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana, murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit, minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta. Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?
Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli, rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään, estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta…
Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.
— Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen, että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani, itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä, uskalluksen puutetta… Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!
Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle itselleen taas takaisin kuin biljardipallot…
Porkka jatkoi:
— Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin, sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön, kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän, hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin, mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää. Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja — Inarille.
Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä alas.