— Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä. Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä…
Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan. Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia. Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:
— Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita, tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää, hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita tahtoisin lukea… Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja rakastaa Inaria… Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin. Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni — nekin ovat olleet välttämättömiä?
Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile. Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi, rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli…
— Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi, kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma! Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi. Nyt ei minulla ole ketään muuta… Nyt voit siis sinäkin jättää varaväkesi…
— Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää. Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä hänen kanssaan, en loukata…
— Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle. Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ, minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät…
— Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari pimeästi.
Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina painoi alas muita.
Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.