En mitään ma tiedä maan päällä kauniimpaa kuin ranta-äyräällä mänty, mi ilmahan kurkottaa käsivarttansa sitkeää, käyrää, auringon kultaamaa…
Se seisoo siinä tuo kohtalon kytkemä vahti, korvissa aina ulapan autio kohu ja aaltojen ikuinen tahti, se seisoo siinä vihreenä tuulien tiellä, kesät ja talvet, ain' yhtä tyynellä miellä.
Muistan, ah muistan kaikkia kauniita muita hentoja, herkkiä linnun-laulatuspuita, joilta jo vaaran varjo, viima, mi ohitse viistää, voiman murtaa ja puvun helkkyvän riistää.
Kiitän ma Luojaa, että on meillä myös noita vankkoja urhoja, untensa erakoita, vasta-sään kansaa tuhat-polvinen suku, joiden on vaivat vanhat kuin tuhatvuosien luku.
Kuin temppelin holvi on lakeus latvasi karun. Läpi tuulien humun, syysmyrskyn ja sumun sen alta soi virsi ikuisen unen ja tarun, kaukaisen kanervakankaan laulelot liedot ja tähtien, aaltojen kylmät, ankarat tiedot.
Miten paljon, ah, paljon sa kertoa voisitkaan elon haaveista katoavista ja myös kadonneista! Mut kuoreesi kohmettuvaan kaikk' kätket kohtalon salat, myös sen että uupua alat, sa urhein urhoollisista… Loppuun asti sa tahdot törmällä seista.
KORVEN HENKI
Helmassani soiluu elon syvyys, tutkimaton, liikkumaton hyvyys… Yössä hiljaisuuden kaihon-soiva kannel yksin helkkyy unelmoiva…
Otsallani uinuu haave lieto, uumenissain iki-tuskan tieto… Lienen suo: jos astut, jalka vaipuu, kaipaat: sinipiiaks vaihtuu kaipuu…
Olen itse alku-aineen mahti, vuorten, vetten aartehitten vahti, ihminen jos halaa, pyytää noita, isken silmiin aarnivalkeoita…