Pyhä syntymämaa, emo ankara suuri, sa henkeni latva ja aineeni juuri, niin karvas ja sentään niin suloinen ain, elonvoima mun omassa rinnassain!
Ma turhaan vieraita polkuja polen: olet läsnä, jos kuinkakin kaukana olen, olet pyrkimys, poltto mun sydämessäin, olet henkeni kurkotus päivään päin!
Olet muinaisen muisto ja tahto sa taaton, hämypäilyvä aavistus juhannus-aaton, min virttä mun sieluni ainiaan soi… Ei kantelo kauniimmin soida voi.
Kuvas onhan, sen tunnen, tää murheinen rinta, mi soiluu kuin sydän-yön järvien pinta… Ah, unten lahjan sulta ma sain, ah, unten maa sinä lienet vain!
TALVINEN PALUU
Kun minä jällehen nään hangen ja lakean jään, lyö ilon kotoisen korkea laine lävitse pään!
Sun tunnen, tunnenhan kyllä! Sydänkaihoni syleilyllä sua tervehdin syntymäkyläni kaunis ja taivas sen yllä!
Kun minä jällehen nään isien tanteren tään, raukenen, unohdun eteesi hiljaa kyyneltymään…
Paha paljonkin ollut oot mulle, mut kanna en kaunaa ma sulle. Sitä päivää, jona en siunaisi sua ei koskaan tulle…