KOTIPETÄJÄ
VANHA MUMMO
Vanha mummo harmaahapsi, nukkunut jo huomaan Herran, muistan, kuinka armahasti lasna kantelit mua kerran… Tuosta tunnen taaton uksen, tuosta kansan tuudituksen.
Sydän lauloi sylkyttäissään synnyt muinaispolven suusta, käsi kertoi liekuttaissaan aurasta ja kangaspuusta… Tuosta lapsen rinta yhä soi kun korpikannel pyhä.
Enää liekuta ei laulus, kuules muinaisist' ei haasta, mutta silmäs murheen-kaunis tuikkaa mulle varjoin maasta niinkuin joulutähti hohtaa, vaalii, lohduttaa ja johtaa…
Enkel-katseen tuon sa saitko viljoin virranneesta veestä, jonka itkit rukoillessas tuskan-tutun heimos eestä, josta, tiedän, helmi pieni vieri vuoksi munkin tieni:
Tähtiin pyytää eikä pääse, tekee vartta, ei saa kukkaa, ain' on eessä suru, sulku, joka voimat pirstoo, hukkaa… Luonto orjanansa pitää, kylvöt vaatii, harvoin itää…
Tumma tuutija, sua kiitän askarteesta kätes karun! On kuin arka avunhuuto mulle muisto elos tarun, josta palkaks sait vain petun, korven yöstä valloitetun.
Kuin sa kerran mua, mielin muistoasi käsin kantaa, pyhä vaimo, jonka osa ainut oli muille antaa, raataa, unohdettu olla, maata köyhäin kalmistolla…