Laulan: kiitän kevähästä, jonka elää sain, enemmän, ah, vielä tästä, jot' en nähnyt lain!
ERAKKOMAJA
ERAKKOMAJA
Sua kiitän, Herra, siitä että rauhan mulle annoit, että maailman myrskyn tieltä kotihisi lapsen kannoit, että näytit väsyneelle armon, unhoituksen puistot, pois veit turhat toivot, muistot, pois veit rinnan ristiriidat… Tääll' on autuaitten viidat, tääll' on onni niinkuin lassa, rauha suuri Jumalassa …
PYHÄ LEHTO
Kiittäin astun pyhään lehtoon kaikki on niin nuorta, uutta, aamunkoitot, ruskot ehtoon… Paljon näen, jot'en nähnyt kesken elon kirjavuutta, paljon tiedän, jot'en tiennyt vielä äsken ihmisrukka, nyt sen mulle kertoo, huutaa joka kivi, joka kukka: Muut' ei valtaa pahaa vastaan olla hyvä ainoastaan; muut' ei kärsimystä vastaan: olla luja ainoastaan, ottaa päälleen koko taakka, mennä kuilun pohjaan saakka, kunnes hengen heimot voimat puhdistuvat lailla kullan, kirkastuvat, siivet saavat, kohoavat niinkuin kotkat karistaen kuonan, mullan, jättäin taakseen vihat, soimat. Itsestänsä silloin käyvät umpeen syvät sydänhaavat…
KIUSAAJA
Taas sydänkaihot pitkät mua kiertää, taas elon menneen varjot ohi kulkee ja tuska maan ja taivaan multa sulkee On niinkuin vihais mua metsä, virta ja vuori, keto, polku, kaikki täällä, kuin linnut vaikeneisi pääni päällä, ei rukous, ei ajatuskaan lennä… En Jumalani eteen tohdi mennä… Voi, tarvitaanko puku munkin, nunnan, siis välttämättä ennenkuin on rauha ja sopu kanssa kaiken luomakunnan!
Ah, onni maallinen, min jo ma hylin, taas houkuttelee vienon-lempein sylin ja aroin, välkkyväisin mielikuvin pois sabbatista elon arkipäivään, ja mielin riutuvin ja pakahtuvin jään tuijottamaan unten kultahäivään.
Ma uneksun, ah, että myöskin mulla on osa muiden onnelliseks tulla, ett' on ympärilläin elon taulu, korvissani armaan aamulaulu, että lattialla lapsi liikkuu, rukki lirisee ja kehto kiikkuu, metsätiellä karjan kellot soittaa… — — — — — Pois karkotkaa jo turhat tuulentuvat! Voi, liiaks suru suloinen mun voittaa ja kyyneleihin särkyy unikuvat…