HÄTÄ
Mulle tulee, tulee tuska, sielun hätä, ja ma huudan ja ma huokaan: Onko ketään, ketään mua köyhempätä! Yökkö olen, hylkykanto, eränkäyjä, hullu miesi, jot'ei koskaan varro lämmin kotiliesi eikä armaan käden-anto. Orpo, tumma tuulen-heitto, jot'ei tunne maammo, taatto eikä jälkipolven saatto!
Jälleen epäilykset palaa… Kiellän aatokseni parhaan, kiroon erakkuuden valaa, johtanut se lie mun harhaan: enhän ole tiellä taivaan, jos ma täten näännyn, hiudun outoon omantunnon vaivaan…
HERRAN ÄÄNI
Mistä nyt ma tiedän, mietin, voitanko ma synnin, vietin, karkulaisna, pakosalla! Heikompi nyt lien kuin tuonoin, huonompi kuin sankar huonoin elon taiston tanhualla. Miks en kulje kera muiden kärsivien, yksinäisten, etsivien? Jokainen ken kärsi, eli, onhan sisar, onhan veli… Itse rakensin ma teljet välillemme, vaikk' on Luoja luonut meidät käymään rinnan. Polot, unohdetut veljet, anteeks suokaa: teinhän teistä oman pienen tuskan hinnan!
Miss' on kasvot Kaikkivallan, jos ma yksin häntä kiitän! Haavetta mun hyvättyöni, jos ma yksin sadon niitän, turhaa viisauden-aarteet, kaikki, minkä tiedän, taidan, jos on mulla sydän saidan, sydän aran, itserakkaan ihmisparan, jos ma ääntä Herran pelkään vaativaista pimeen selkään, pimentoihin polun kaidan…
Kuolee huulilleni hymnit, valat kauniit virren säkeen, ellen valojani täytä, ellen lähde ulos Herran viinimäkeen. Ehtyy syömmessäni voima, ellen voimiani käytä, ellen muille Herran tietä raivaa, näytä.
USKON SANKARI
Sydän, nyt on hetkes tullut kestää, kasvaa taikka kuolla! Jälleen ulos avaan uksen, vilinähän ihmiskeon, jonne sanaa pelastuksen tahdon viedä, sillä kaipaan pyhitystä työn ja teon. Sillä kaipaan ilmaa siipieni alle, tahdon päästä syvälle ja korkealle, Mestarini lailla käydä tietä orjantappuraista tuskan kautta johtavaista suureen jumal-ihmisyyteen…
Raukat veljet, ihmispolot, kuinka vartookaan he meitä, voitokkaasti kärsineitä, meitä, joill' on usko luja, ettei unemme vain unta, että kohta täyttyy aika, tulee taivaan valtakunta.