Yön rimpi olen rauhaton,
yön kuningatar sa,
sun kruunus liljankukka on,
ties niitun untuva.
Oi valtiatar varjon maan,
mua raukkaa rakasta!
On viittas unta viherää
ja silmäsi kuin suo.
Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää,
sun suutas suuni juo.
Ah, sallithan, ah sallithan
mun jäädä yötä luo!
Sun lempes yllein lankeaa
kasteisin pisaroin.
Näin kyynelees mua armastaa
valveeseen aamun koin.
Yölintuna sun povellas
ma kaikertelen, soin…
MIKSI?
On riemua ja tuskaa,
ja tuska tappaa, riemu elättää.
Kell' onni on, ei pyydä enempää.
Ma tunnen auringon ja ankeen sään.
Siis miksi murheen laulajaksi jään?
Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaa
ja synti synnin, miekan isku miekan.
Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan,
on iloovilla ilo itsessään.
Siks sureville surust' tahdon soittaa,
siks yön ja murheen laulajaksi jään.
SA SYDÄN, SYDÄN!
Sa sydän, sydän,
miks heikoksi niin tehtiin!
Et tahdo, tohdi
rakkaihin muiston lehtiin
et koskea, et katsoa,
sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaat
ja sykkimästä lakkaat.
Sa sydän, sydän,
maan ääret ovat aavat.
Kun havaat, huomaat:
jokaista kalvaa haavat,
käyt syväksi ja hyväksi
ja oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi,
sa tunnet läheisiksi.