Tuiskin maita tulenpatsain,
ilmaa halon runoratsain.
Olen laulu punainen
pantu ihmisverehen!
LATUJA JA SATUJA
SINGA-HILLA.
Aron tytär Singa-Hilla
niinkuin yrtti yksinäinen
autioilla kaljamilla
miellytteli mielet kaikki
kasvoillansa kaunehilla,
pyydysteli pyssymiehet
huulillansa punaisilla
makeilla kuin manzanilla.
Asetteli pedon-ansat,
ajoi sutta suopungilla,
kävi öisin satimilla,
merkit veisti velhon puuhun
aron tuuli Singa-Hilla.
Usutteli Urjan poiat,
enin veljet Jaroagan,
urhot tuimat tunturilla,
kunnes kerran kolkon Khairan
mailla noidan noitumilla
sappi puhkes molemmilla,
molemmat sai surman suuhun.
Itkenyt ei Singa-Hilla
eikä nauranutkaan enää,
laulanut ei laitumilla.
Himmeni kuin niittuvilla,
kuihtui niinkuin aron ruusu
uljas, kaunis Singa-Hilla.
AKHRAN KOIRAT JA SITKA.
On napamaan yö.
Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla,
se tyhjyytehen lyö,
se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö,
enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla,
myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.
Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon,
kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon:
susikoiraa sata ja sata koirasutta
päin kuonot kuoloa, kaikkeutta,
päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä,
vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.
Viel' elää Sitka.
Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa
ja tahtoo laulaa,
ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka…
— Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla,
on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. —
Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla.
Kuin Akhran koirat hän ulvoo: