»Me ulvomme edestä einehemme niukan,
me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan,
tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään,
kun meitä ei armahda jumalat mitkään,
kun meillä ei sielua ajatella, surra,
vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»
Hän haukkuu kuuta
kera koirain ja menee, suo susille suuta.
Mut ne pyytävät muuta,
ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät,
ne tahtovat lihaa ja luuta
ja nähdä kerta
sen miehen hurmeen, mi itse iski verta.
Ne Sitkan elävältä söivät.
On napamaan yö.
Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla,
ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla
lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö.
Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan,
ei tiedä kukaan.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.
SULO-LIZA.
Sulo-Liza on illassa Tonavan
Magyarin kelmistä helein.
Ja rakkaus pustan poikaisen
soi kuumin, vetävin pelein.
Mut ilkkua immen on mieli:
»Niin kaukana lempi kuin aamun koi,
sitä mustalainen ei vallata voi,
ei kerjäävä viulun kieli.»
»En ikinä almuja, anonut,
en, en minä kerjää nytkään,
ma vaikkakin sinusta lämpenin
ja sinä et lämmennytkään:
ain' annan ma ruhtinaan lailla.
Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa,
että valtakuntia lahjoittaa
voin vasta-anteja vailla!»
Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks.
Nyt varjoaan Liza kaulaa
ja aalloilla yöllisen Tonavan
hän sandoliinissa laulaa:
»Mies ylväin, maa mitä kantaa,
oi palaa, niin rikas on lempeni mun,
että suudelman suulle rakastetun
voin vastalahjatta antaa…»
JALANJÄLJET.
Raalan rannalla
valkealla sannalla
merimies morsiolleen hyvästiä heittää,
vannoo Herran valalla
pian jälleen palata.
Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää.
Raalan rannalla
autiolla sannalla
jalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen,
kalliolle niemen taa,
— takaisin ei ainoaa, —
kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen.