Tule suuri ja lempeä suru, sa, jolle on kallista kaikki, elon haurahin, hukkuvin muru, sa kohtalon korkeus, syvyys, yön impi, otsalla rauha ja ääretön hyvyys.
Tule yö, tule yö! Et lyödyn mieltä sa lyö. Uni, kuoleman kaksoissisar, vie vierille viileäin vetten ja alle ilmojen aavain, tuo voidetta polttohon haavain! Oi tiedänhän, etten ma muuten löydä, ah, rauhaa kuin suudellen huntuas lauhaa! Tule yö, tule yö, et lyödyn mieltä sa lyö!
JAURI JA HELJÄ
JAURI JA HELJÄ.
Jalo Jauri, sankar suuri,
Iki-Heljä, Herran nainen,
nuo on helmet Turjan heimon,
joista haastaa heimokannel
halki aikain kaikuvainen:
Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,
yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivät yökköin maassa
unten urho, Jauri jalo,
nuori Heljä, heimon kukka,
onnenpaiste orjakansan,
armas niinkuin aamun valo.
Kuin kaksoistähtöset toisiaan varten
he luotiin tahdosta kohtalotarten.
Polo Turjan maa
jo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa,
satu-neiti, sankar valon,
ja he loisti niinkuin tähdet
yli pitkän Pimentolan,
Sariolan summan salon.
Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää:
valon heimoa suurta he kerran siittää!
Mut lempi on yö
ja sokeudella se uhrinsa lyö.
Kantaa jalo Jauri kalpaa
eestä kansan yössä hankein.
Samoo voittoretkeltänsä
kimaltavin kilvin, töyhdöin,
kera hohtovöisten vankein.
Ja jäljessä urhon käy koko kansa
urotöitään laulain ja kunniatansa:
Kuninkaamme hän on,
hän Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittä pauloo:
Jo sun jalo Jauri hylkäs,
sievän Siiran, armaan Aarian,
vanki-orjan, orja-neiden
vierellä nyt viihtyy ylkäs!
Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu,
ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu.
»Hän hylkäs mun!»
Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!»
Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin,
siron, nöyrän Siira-orjan
sekä valtiatar Aarian
välillä vain enää emmin!»
Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua,
mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
sun kanssasi vain
ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»